Elämässä pitää olla myös nautintoja.

En tiedä onko se jollain tapaa psyykkistä, vai mitä mutta nyt kun olen vähentänyt ruuan syöntiä ja syön säännöllisemmin, ruoka maistuu ihan oikeasti paremmalta.

Mulla on ollut jo pitkään selkeesti jonkinlaista ahmintahäiriötä ja ruokaa on pitänyt mättää suuhun maistamatta ja nauttimatta siitä. Kunhan sitä vaan saa, ja paljon.

On sinänsä ikävää että syömishäiriöstä puhuttaessa tulee mieleen vaan anoreksia ja bulimia, vaikka on tutkittu että nykyään ahmintahäiriö on syömishäiriöistä yleisin. Suomessakin siitä kärsii todella iso lukumäärä. Sen vuoksi ei vain hakeuduta hoitoon, koska pelätään kohtelua, ja tunnetaan häpeää.

Lihavan ihmisen kohdalla ei juuri koskaan ajatella sitä, että ylensyönti ja ahmiminen on korvien välissä. Lihava on vain laiska ja tyhmä, kun ei ymmärrä laihduttaa. Lääkäriinkin kun menee, vaikkapa sen takia että ranne on kipeä tai päähän sattuu, niin syy on aina ylipainossa eikä todellista syytä lähdetä edes etsimään.
Tosiasiassa lihava jos kuka tietää tasan tarkkaan syövänsä liikaa, ja teoriassa on hallussa kaikki maailman tieto miten läskeistä pääsee eroon, mutta pään sisällä on asiat niin vinksallaan ettei se kertakaikkiaan onnistu ennenkuin sen pään sisäisen maailmansa on saanut kondikseen.

Koska elämästä, ja ruuasta pitää nauttia, menimme eilen mieheni kanssa häälahjaksi saadulle illalliselle Lappi-ravintolaan. Uskomaton paikka! Vanha kaihoisa suomalainen iskelmä soi, sisällä kaikki oli tehty puusta; pöydät ja tuolit ja seinät ja katot. Pieni piskuinen kyltti ulkona kätki sisäänsä aivan mielettömän hienon mökkimäisen tunnelman kynttilävalaistuksineen.
En ajatellut kaloreita. Söin poronfilettä, jälkiruuaksi leipäjuustoa ja lakkahilloa hyvillä mielin.